Sairastelua

Iski sitten kevätflunssa tännekin. Koko talvi on mennyt enemmän ja vähemmän nenä tukossa, ja nyt sitten tuli se mitä on odotettukin...eli sairastuin kunnolla ja näinpä ehkä pääsen vihdoin eroon tästä ainaisesti flunssasta. Eipä tää sairastaminen mitään herkkua ole, mutta jos nyt menis ohi kun kerran kunnolla kärsitään.

Huonoon saumaan tietenkin töiden kannalta mut minkäs sille voi. Kun vaan osais täällä kotonakin levätä, ottaa rauhassa ja makoilla sängyssä. No, päälle on onneksi viikonloppu vielä, vähän lisää aikaa parantua.

Ystäville syntyi eilen toinen poika. Olen onnellinen heidän puolestaan ja hieno asiahan tuo on. Tähän tietenkin tulee se mutta....itsehän sain keskenmenon alkusyksystä, la olisi siis ollut näillä main. Muistuttaa vaan niin ikävästi että mäkin saattaisin nyt nauttia vauvantuoksuista, imetyksestä ja pienestä nyytistä, jos asiat olisivat menneet toisin. Sitten taas tuntuu pahalta että toisen onni saa mut ajattelemaan näin, eihän heidän lapsensa ole multa pois. Mä yritän kovasti olla ajattelematta, käyttää järkeä ja unohtaa asian, mikä nyt vaan tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta. Tuntuu tyhmältä surra jotain mitä ei kunnolla vielä edes ollut, jotain mitä en kuitenkaan voi saada takaisin, ihan sama mitä tekisin.

Yritän ajatella että vielä mekin toivottavasti saadaan kokea se onni että perhe kasvaa. Ei ehkä nyt, kun on muutenkin huojuvaa tämä meno. Mutta ehkä joskus, toivottavasti. Mä vaan niin kaipaan sitä hetkeä kun saa oman vastasyntyneen syliinsä, sitä rakkauden määrää minkä se saa aikaan pelkällä olemassaolollaan. Ehkä mekin vielä joskus.

Back in business..tai jotain.

Onkin pitkä tovi taas vierähtänyt viimeisestä. Samaa tasapaksua eloahan se on suurimmaks osaks ollut täällä...no ei ehkä ihan.

Eron partaalla käytiin, niin lähellä kun vaan voi eikä vieläkään kovin kauas olla siitä reunalta vaellettu. Mutta nyt se on ainakin tehty, mun osaltani on nyt näytetty että kyllä mä pidän sanani ja lähden. Ei se ole pelkkää sananhelinää. Oppi ainakin sen jos ei muuta.

Enpä sen suuremmin jaksa asioiden yksityiskohtiin mennä, mutta mitään pettämistä tms ei tapahtunut. Jotain vaan mikä loukkasi mua tarpeeks ja sai mut tajuamaan että eihän sitä lopeta kukaan muu kuin minä itse. Minä itse päätän miten mua kohdellaan.

On menty terapeutille, on puhuttu, itketty, huudettu ja sovittu. Sovittu ja sovittu, asiat on täysin kesken vielä...paljon on puhuttavaa, opittavaa ja sovittavaa. Tällä hetkellä on kyllä positiivinen olo tulevaisuuden suhteen. Toivottavasti niin pysyykin.

Muutenkin elämä rullaa, jos nyt ei loistavasti niin ei kyllä huonostikkaan. Kummallakin työpaikat alla, vaikka itsellä olisikin kova hinku jäädä lasten kanssa kotiin. Työsopimus päättyy vuodenvaihteessa(tosin 99% jatkuu siitä), katsotaan asiaa sitten uudestaan. Hoidetaan nyt tää vuosi ensin kunnialla loppuun ja haistellaan uusia tuulia sen jälkeen.
Sitä omaa juttua kun haeskelen edelleen, tää ei oo mun ala, sen tiedän. Mutta kyllä tätä rahasta tekee, on kuitenkin hyvä duuni hyvällä palkalla ja mukavilla työajoilla.

Omaa aikaa on ollut, ja se on tällä hetkellä ollut tärkeää. Mä tarvitsen sitä jotta pää pysyy kasassa. Mun on saatava omaa aikaa jo ihan senkin takia että jaksan tämän parisuhteen eteen taistella. Lapset, no ne nyt on edelleen mulle kaikki kaikessa. Muutamia ikäviä uutisia kun on viime aikoina kuullut niin on oppinut nauttimaan lapsistakin aivan eri tavalla. On löytynyt aikaa, halauksia ja suukkoja iso määrä. On poistunut jonnekin turhaa napisemista ja huutamista. Tuntuu vaan ikävältä ettei ole osannut arvostaa tätä kaikkea ennen kuin kuulee kamalia asioita. Tällä hetkellä haluisin vaan viettää kaiken aikani lasten kanssa, vaikka kaipa nekin tarvitsee välillä taukoa äidistä...

Mutta, tälläistä tänne. Elämä jatkuu, toivon mukaan pirteämmissä merkeissä. Yritys ainakin on kova ja periksi ei anneta. Jospa tää tuleva kesäkin tois oman valonsa tähän suhteeseen.