Petetyt lupaukset

Ja niin mä sitten olen jo omani pettänyt. En mä mitään apua ole hakenut. Mun selitykseni...kiire. On joo hyvä selitys, tiedän.

Vuosi on lähtenyt käyntiin vauhdilla, mennyt ihan tuosta noin vaan jo melkein kaks viikkoa.
Töissä. Hoidossa. Kotona. Töissä. Miten ihmiset jaksaa tätä? Tällä hetkellä tuntuu että musta ei ole tälläiseen elämään. Ikävä tosiasia on vaan se että, elämä on tätä. Ei mulla varsinaisesti vaihtoehtoja ole.

Hyviä uutisia. On mulla niitäkin, ihme kyllä. Mun työsopimus loppu joulukuun lopussa. Jatkettiin ensin helmikuun loppuun. Torstaina tuli tieto että tehdään työsopimus joka kestää tämän vuoden loppuun, ja jatkuu luultavasti sen jälkeenkin vielä.

Nuorimmaisen kanssa suunnattiin yksityiselle lääkäriin. Ollaan lokakuusta saakka pommitettu omaa lääkäriä jne, epäilynä jonkin sortin allergia. Viime viikolla sain tietää että lähete on joo mennyt lastenlääkärille...jonka mielestä meidän tapaus ei ole alkuunkaan kiireellinen, ja näinollen saadaan aika hyvällä tuurilla huhtikuussa. Joten mentiin sitten yksityiselle, ja heti alko tapahtumaan.

Joten joo, jotkut asiat edistyy, toiset ei. Tässä tohinassa oon "unohtanut" itseni. Se on kyllä vaan hyvä tekosyy. Miten voi olla niin vaikeeta soittaa yks puhelu ja myöntää että tarvitsee apua, juttuseuraa...jotain? Mun kohdallani, nähtävästi erittäin vaikeata. Onneks arki on pitänyt nyt kiireisenä, ja ajatukset käytännön asioissa. On vaan mennyt taas aidan alta ja vähän vierestäkin. Tuntuu että miehen ja mun välillä kommunikointi on taas jossain, kadoksissa. Tänään oli pakko lähteä lasten kanssa evakkoon ku tuntu että pää räjähtää. Mentiin mun vanhemmille, mies nyt meni töihin kuitenkin joten...sainpahan vähäks aikaa muuta ajateltavaa.

Tuntuu välillä että mies on "liikaa" mun elämässä. Tuo on ikävästi sanottu, enkä mä varsinaisesti noin sitä tarkoita. Mutta kun en löydä muuta selitystä tälle...tai miten sanois sen fiksusti. Mä vaan en jaksais ajatella tällä hetkellä vielä jotain parisuhdettakin. Tulee kamala stressi ku pitää yrittää hoitaa sekin kuntoon. Pitää koittaa huomioida toinenkin, pitää jaksaa olla kiltti sillekin. Pitäis ja pitäis.
Jos sais hetken hengähdystauon kaikesta, tai vois laittaa toisen sivuun hetkeks loukkaamatta sitä. Mutta kun ei. Ja sitten kun yrittää toiselle selittää, mikä on...en osaa. Raivostuttaa vaan itteään enemmän ja turhauttaa. Mitenlie tässäkin vielä käy...