Päivien viemää

Niin ne päivät vaan vie, tääkin viikko alkaa jo mennä loppupuolella, ainakin töiden osalta.
Tuntuu ettei kerkeä mitään tekemään, ja jos kerkeää niin ei tietenkään jaksa. Sehän nyt uutta olisikin jos mä jotain jaksaisin vielä työpäivän päätteeks.

Hääpäiväkin oli sitten. No, oli joo. Eipä siinä mitään kummallista, 2 vuotta oltu sitten naimissa, hienoa..ainakin tää päivä nähtiin. Tuntuu omituiselta ajatella että sitten kun ollaan 20v oltu naimissa, jospa nyt ensin selvittäisiin edes sinne kolmeen vuoteen.

Väsymys on taas ottanut vallan, syynä varmastikin huonosti nukkuvat lapset. Hyvin nukkuvat vieressä, mut nuku siinä sitten ite...eli en nuku, tilaa kun on juuri ja juuri sen verran että kyljelleen mahtuu. Väsymystä tuskin helpottaa edes se että viikonlopun olen yksin lasten kanssa, tai parantaahan se miehen väsymystä.

Muuten tuntuu kaikki menevän taas "normaalisti", aika tasapaksusti. Kovasti olen yrittänyt taas saada itteni liikkeelle, näkemään kavereita. Mut minkäs teet jos niitä ei huvita nähdä. Yhdelle soitin ja masens niin että antaa olla...kaipa mä näinkin pärjään. Onhan mulla lapseni, hengailen sitten niiden kanssa.

Olenkohan mä itse eristänyt itseni kavereista, vai tapahtuuko aina näin kun ollaan niin eri elämäntilanteissa? Tosin, eipä mulle kukaan kamalasti oo yrittänyt soitella joten kaipa näin vaan sitten tapahtuu näissä tilanteissa. Ei tosin miehelle, kyllä se kavereitansa näkee ja ne käy jopa meillä. Ehkä mun kaverit sit vaan oli kavereita, ei tosiystäviä.

Tunteita ja tuoksuja

Äh. Siinä taas lyhyesti ja ytimekkäästi mun fiilikset. Tuntuu että taas mennään ääripäästä toiseen vaan. Hetken kerkesin olla normaali, iloinen ja pirteä...ja sit taas äkkiä masentuneeks omaks itteks.

En mä tiedä, hormoonit. Voisko ne olla se syy näihin mun mielialamuutoksiin? Nää heittelee niin pahasti, suuntaan jos toiseen, yhtäkkiä, ilman varoitusta.

Tosin, nyt ei ehkäpä vaihdos ollut niin radikaali ku aikasemmin. Vähän helpommalla on päässyt muut. Eilen aamulla kerkesin kyllä miehelle suuttua, mut pistettäköön se aamukankeuden sekä kiireen piikkiin...kuka vaan vois sellasessa tohinassa menettää hermonsa, eikö?
Iltaan mennessä fiilis oli jo vähän helpompi, jakso jo nauraakin.

Tää päivä onkin lähtenyt paremmin käyntiin, katsotaan sitten miten jatkuu. Mä vaan niin haluisin olla normaali, tasainen ihminen. En mä halua olla näin räiskyvä, ei kiitos. Onneks mulla tää räiskyvyys pysyy kotona...en mä töissä, yleisillä paikoilla, onneks. Oppisin nyt vaan hillitsemään hermoni, välillä vaan tuntuu että kaikki on ihan liikaa.

Vauvauutisia

Tuntuu että kaikki lisääntyvät tällä hetkellä. Kaikkialta kuulee ilouutisia, on tulossa perheenlisäystä. Ja tottakai se onkin hienoa, ei vaan mun kannalta. Mäkin nimittäin haluaisin.

Mä haluaisin tietää miten mä voisin elää sulassa sovussa tän tilanteen kanssa. Miten mä saisin uskoteltua itselleni että ei meidän perheen tarvitse tässä tilanteessa kasvaa...jos jostain saisin tuohon neuvoja niin olisin kiitollinen, erittäin kiitollinen.

Parisuhde. Kaipa siitäkin voisi jotain raportoida. Tässähän tää menee, taas vaihteeks. Mies on viimeisen viikon ollut aika paljon töissä ja minä vastuussa lapsista. Toisaalta tuntuu että pitkästä aikaa tässä talossa on rauhallista. Mies ei pelkää että mä räjähdän, enkä pelkää itsekkään. Liekö sitten tyyntä myrskyn edellä...tiedä häntä.

Mä olen vain ollut niin väsynyt. Alotin syömään rautatabletteja, alhainen hemoglobiini on ollut mun ongelmani aina. Mä olen heti huomannut parannusta. Aamuisin ei väsytä, se on jo jotain. Ja mä jaksoin jopa iloita siitä että enää ei ole pilkkopimeetä kun pääsen töistä.

Mä jopa puhuin omasta ahdistuksestani hyvän ystävän kanssa. Se autto, niin uskomatonta kun se onkin. Olisi vaan heti pitänyt puhua jollekin, en vaan tiennyt kenelle. En mä ole ainut joka painii näiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Mä en ole ainut, se tieto helpotti.

Mä odotan kevättä. Mä niin odotan että päivät pitenee. Mä odotan että tulee lämmintä, eikä aina vaan satais. Mulla on taas positiivinen ote omaan elämään. Ainut vaan....mä haluisin myös positiivisen raskaustestin.

Vauvakuume

Pakkomielle ennemminkin. Miten joku asia voi vallata mielen näin pahasti? Miten joku asia voi sekoittaa mun ajatukset näin pahasti? Miten ihmeessä tälläisessä parisuhdekriisitilanteessamikälie, mä voin edes harkita kolmatta lasta?

Koska mä haluan. Koska jos jotain, niin ison perheen mä olen aina halunnut. Jos jotain, niin äidiksi mä olen aina halunnut, siitä ei oo ollut epäilystäkään. Kovasti mä yritän järjen kanssa laittaa vastaan. Erittäin kovasti. Mä yritän selittää itselleni syitä siihen miksi ei juuri nyt, miksi nyt ei sovi kuvioihin kolmas ihme. Ja ne syyt on hyviä. Mutta silti, ketä mä yritän huijata...itseni lisäks?

Ei mene päivääkään etten mä kaipaa sitä kasvavaa ihmisenalkua sisääni, niitä hentoja potkuja ja nopeita sykkeitä. Ei mene päivääkään etten miettis mitä jos...mä toivon että joskus olis päivä jolloin mä voisin olla ajattelematta asiaa. Mutta kun mä tiedän että meidän perhe ei ole tässä, se odottaa vielä osiaan...ja niin kovasti haluisin saada koko perheen kasaan hetipiannyt.

Petetyt lupaukset

Ja niin mä sitten olen jo omani pettänyt. En mä mitään apua ole hakenut. Mun selitykseni...kiire. On joo hyvä selitys, tiedän.

Vuosi on lähtenyt käyntiin vauhdilla, mennyt ihan tuosta noin vaan jo melkein kaks viikkoa.
Töissä. Hoidossa. Kotona. Töissä. Miten ihmiset jaksaa tätä? Tällä hetkellä tuntuu että musta ei ole tälläiseen elämään. Ikävä tosiasia on vaan se että, elämä on tätä. Ei mulla varsinaisesti vaihtoehtoja ole.

Hyviä uutisia. On mulla niitäkin, ihme kyllä. Mun työsopimus loppu joulukuun lopussa. Jatkettiin ensin helmikuun loppuun. Torstaina tuli tieto että tehdään työsopimus joka kestää tämän vuoden loppuun, ja jatkuu luultavasti sen jälkeenkin vielä.

Nuorimmaisen kanssa suunnattiin yksityiselle lääkäriin. Ollaan lokakuusta saakka pommitettu omaa lääkäriä jne, epäilynä jonkin sortin allergia. Viime viikolla sain tietää että lähete on joo mennyt lastenlääkärille...jonka mielestä meidän tapaus ei ole alkuunkaan kiireellinen, ja näinollen saadaan aika hyvällä tuurilla huhtikuussa. Joten mentiin sitten yksityiselle, ja heti alko tapahtumaan.

Joten joo, jotkut asiat edistyy, toiset ei. Tässä tohinassa oon "unohtanut" itseni. Se on kyllä vaan hyvä tekosyy. Miten voi olla niin vaikeeta soittaa yks puhelu ja myöntää että tarvitsee apua, juttuseuraa...jotain? Mun kohdallani, nähtävästi erittäin vaikeata. Onneks arki on pitänyt nyt kiireisenä, ja ajatukset käytännön asioissa. On vaan mennyt taas aidan alta ja vähän vierestäkin. Tuntuu että miehen ja mun välillä kommunikointi on taas jossain, kadoksissa. Tänään oli pakko lähteä lasten kanssa evakkoon ku tuntu että pää räjähtää. Mentiin mun vanhemmille, mies nyt meni töihin kuitenkin joten...sainpahan vähäks aikaa muuta ajateltavaa.

Tuntuu välillä että mies on "liikaa" mun elämässä. Tuo on ikävästi sanottu, enkä mä varsinaisesti noin sitä tarkoita. Mutta kun en löydä muuta selitystä tälle...tai miten sanois sen fiksusti. Mä vaan en jaksais ajatella tällä hetkellä vielä jotain parisuhdettakin. Tulee kamala stressi ku pitää yrittää hoitaa sekin kuntoon. Pitää koittaa huomioida toinenkin, pitää jaksaa olla kiltti sillekin. Pitäis ja pitäis.
Jos sais hetken hengähdystauon kaikesta, tai vois laittaa toisen sivuun hetkeks loukkaamatta sitä. Mutta kun ei. Ja sitten kun yrittää toiselle selittää, mikä on...en osaa. Raivostuttaa vaan itteään enemmän ja turhauttaa. Mitenlie tässäkin vielä käy...

Uudenvuoden lupaus

Mun uudenvuoden lupaus. Kyllä, mä ajattelin kerrankin sellaisen tehdä. Mä lupaan mun lapsille että hoidan itteni kuntoon. Mä lupaan sen niille vaikka eipä ne sitä ymmärrä.

Mä makoilen jo sängyssä, peiton alla ja läppäri sylissä. Koirat kuorsaa vieressä ja lapset tuhisee omissa sängyissään. Mies on omilla menoillaan. Päätin potkia sen loppuillaks/yöks kavereidensa seuraan. Ensin oltiin kotona, vietettiin uutta vuotta niin ku perheet viettää. Hyvää ruokaa, muutama pieni paukku laitettiin lapsille, valettiin tinat. Siinäpä se. Sisko oli miehensä kanssa meillä, samoin esikon kummi tyttöystävänsä kanssa sekä kuopuksen kummi. Enpä mä muuta sitten kaivannutkaan, paitsi hiljaisuutta sen jälkeen kun lapset meni nukkumaan.

Halusin olla yksin, miettiä mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa. Halusin olla rauhassa. Onneks mun toive toteutui. Ihanaa olla rauhassa, ottaa uusi vuosi mukavasti vastaan. Nyt mä nautin elämästä, olispa mulla aina tälläinen olo.

Mä tein siis lupauksen. Heti ensi viikolla otan asiakseni soittaa perheneuvolaan. Mun on saatava oma pää kuntoon, koska näin ei voi jatkua. Mun lapset eivät ansaitse tätä, ne ansaitsevat maailman parhaan äidin.

Joulu meni ihan mukavasti, sai vaan taas asiat kärjistymään mun ja miehen välillä. Mun on vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi joten se on sitten pelkkää riitelyä ja huutamista. Mies haluaisi vaan yksinkertaisesti vastaukset kysymyksiin mikä vaivaa ja miten hän voi auttaa. Mutta kun mä en tiedä, en vaan tiedä. Voi kun tietäisinkin, ei oltaisi tässä tilanteessa.

Jokatapauksessa, kaikille parempaa ensi vuotta ja paljon hymyä päiviin, myös itselleni!!