Rakkaustarina

Onko mulla ollut liian kovat odotukset elämästä? Olenko odottanut liikoja? Ja sitten olen pettynyt kun oon saanut sen mitä oon saanut, vaikka tää oliskin sitä mihin mun olis alunperinkin pitänyt tähdätä.

Sä oot mun unelmien miehen vastakohta, melkein kokonaan. Sä oot aivan erilainen ku muut ennen sua. Sä oot ulkonäöltäs, luonteelta, kaikilta ominaisuuksiltas aivan erilainen. Mä olen monesti miettinyt miten mä sitten kiinnostuin susta, mistä se lähti.

Me tavattiin samassa työpaikassa. Ei me ikinä mitään kummempia juteltu, työasioita ainoastaan. Ei meillä ollu muita yhteisiä jutunaiheita, tultiinhan me ihan eri maailmoista.

Joku sussa sitten kuitenkin veti puoleensa, vaikka en mä ikinä ollut ajatellut sua siinä mielessä. Myönnettäköön että meidän yhteinen taival alkoi pikkujouluista, mutta ennen sitä mulla ei ollut pienintäkään aikomusta sotkeentua suhun. Mulla ei ollut aikomusta sotkeentua kehenkään, olinhan mä juuri eronnut pitkästä suhteesta. Mutta sille tiellä lähdin ja sille tielle jäin.

Mä olen aina unelmoinut kauniskasvoisesta menestyneestä pukumiehestä. Urheilua harrastavasta, romanttisesta sekä luotettavasta herrasmiehestä. Sä et ollut tollanen, todellakaan. Liekö se sitten vetänyt puoleensa, kai jokaisen naisen on kohdattava kerran elämässään se renttu, kusipää...mikskä ikinä sitä halutaankaan nimittää. Mä vaan en olis ikinä uskonut että mä kohtaan sellasen, rakastun sellaseen, puhumattakaan että mä kesyttäisin sellasen.

Mielipide sillon, noh...sä olit komea, välinpitämätön, Mies. Mä halusin sut ja mä rakastuin suhun pian. Mä en tiedä mitä mä sulle alkuun olin, enkä ehkä haluakaan tietää. Sen piti olla hetken hairahdus, sitten pelkkää seksiä. Hetki oltiin yhdessä, sitten erottiin koska sä et ollut luotettavimmasta päästä....enhän mä halunnut ihmistä joka petti mua.

Mä en vielä tähän päiväänkään mennessä tiedä mitä sulle tapahtu kun me erottiin. Sä muutuit. Sä itkit ja pyysit uutta mahdollisuutta, mä olin vannonnut etten sitä anna. Mutta mä annoin eikä mun ole tarvinnut katua.
Mä muistan kun me erottiin. Mä muistan ajatelleeni etten mä ikinä selviydy siitä, etten mä ikinä tule susta pääsemään yli. Mä en halunnut ottaa sua takasin mutta mä en myöskään pystynyt olemaan ilman sua. Mä olin aikasemmin pystynyt jatkamaan elämääni aika piankin eron jälkeen, olin toipunut hyvin. Nyt mä en siihen pystynyt. Se oli suurin syy siihen miks mä annoin sulle uuden mahdollisuuden. Mä en pystynyt ajattelemaan elämää ilman sua, joten jotain suurta siinä oli oltava.

Mä en ollut väärässä. Sä muutuit. Sä olit edelleen se ihminen kehen mä rakastuin mutta susta tuli mun rakkauden arvoinen. Sä olit itsekin rakastunut. Sä annoit itsesi mulle. Susta tuli luotettava ja hellä. Sussa on kunnianhimoa, sulla on tavoitteita. Sä pyrit koko ajan parempaan, kaikessa. Sä sait mut rakastumaan uudelleen ja kovemmin. Sä näytit itsestäs jotain mitä kukaan ei ollut ikinä nähnyt. Ja nyt me ollaan tässä, naimisissa ja kahden ihanan lapsen vanhempina. Mä yritän muistaa meidän tarinan aina kun mun tekee mieli luovuttaa. Mä en luovuttanut sillon, miksi mä tekisin niin nyt? Sä olet sä, sä olet mulle tarkoitettu. Alku oli rankka ja kivinen, mutta sen jälkeen sä et ikinä ole tehnyt mitään mikä satuttais mua. Me ollaan selvitty monesta esteestä, mua on varoitettu susta, ei meidän suhteeseen oo tainnut kukaan muu uskoa kuin me itse. Ja mitä on jäljellä jos me ei itse siihen enää uskota? Mun täytyy siis uskoa. Kyllä me pärjätään. Mä rakastan sua ja sitä kaikkea minkä olet mulle antanut.