Joulu

Enpä tiedä. Mua ei huvittaisi yhtään viettää joulua. Voisin nukkua koko tapahtuman yli, vaan eihän se onnistu tietenkään.
Ensinnäkin, työt painaa päälle ja mä pääsen aloittamaan "lomani" vasta huomenna klo 16 jälkeen. Siinä sitten stressailen siivoamiset, viimeiset lahjat sekä ruuat huomisillan aikana.
Pakko se on yrittää saada jotain aikaiseksi, ihan vaan lasten takia. Kyllä he ansaitsevat joulun.

Ahdistaa sukulaisten vaatimukset. Pitäisi mennä sinne, ja käydä siellä sekä tuolla. Miksi meidän pitää aina mennä...ja jos ei mennä, ollaan itsekkäitä. Tai no, lähinnähän nyt on kyse miehen sukulaisista. Heistä, joilla ei ole pieniä lapsia eikä eläimiä. Heistä jotka ovat kunnon lomalla. Heidän on niin vaikea lähteä käymään meillä. Kyllä,niinhän se on.

Toisinaan mä tunnen itteni aika mitättömäksi. Sä voisit joskus sanoa ei jollekin muulle kuin mulle. Mä toivoisin että sä joskus kuuntelisit mua ja munkin toiveita. Ja että kuuntelemisen lisäksi koittaisit edes ymmärtää. Ehkäpä mä toivon liikoja kun haluaisin sun joskus tajuavan itsekin asioita, en mä halua sanoa ja muistuttaa kaikesta koko ajan.

Mietityttää vaan että oonkohan mä oikeasti elänyt aikasemmin pilvilinnoissa, kuvittelut liikoja? Tätäkö se elämä on, turha valittaa. Tää on ihan normaalia. Voisko se olla näin, että ongelma onkin sitten mussa ja mun kuvitelmissa. Tää vaan on yhtä vuoristorataa. Toisena päivänä kaikki on hyvin ja toisena taas mä olen ihan valmis luovuttamaan. Pitäiskö mun sittenkin yrittää vaan takoa päähän että tätä se sitten on ku ollaan naimisissa ja on lapsia...itsepä tätä halusin.

Rakkaustarina

Onko mulla ollut liian kovat odotukset elämästä? Olenko odottanut liikoja? Ja sitten olen pettynyt kun oon saanut sen mitä oon saanut, vaikka tää oliskin sitä mihin mun olis alunperinkin pitänyt tähdätä.

Sä oot mun unelmien miehen vastakohta, melkein kokonaan. Sä oot aivan erilainen ku muut ennen sua. Sä oot ulkonäöltäs, luonteelta, kaikilta ominaisuuksiltas aivan erilainen. Mä olen monesti miettinyt miten mä sitten kiinnostuin susta, mistä se lähti.

Me tavattiin samassa työpaikassa. Ei me ikinä mitään kummempia juteltu, työasioita ainoastaan. Ei meillä ollu muita yhteisiä jutunaiheita, tultiinhan me ihan eri maailmoista.

Joku sussa sitten kuitenkin veti puoleensa, vaikka en mä ikinä ollut ajatellut sua siinä mielessä. Myönnettäköön että meidän yhteinen taival alkoi pikkujouluista, mutta ennen sitä mulla ei ollut pienintäkään aikomusta sotkeentua suhun. Mulla ei ollut aikomusta sotkeentua kehenkään, olinhan mä juuri eronnut pitkästä suhteesta. Mutta sille tiellä lähdin ja sille tielle jäin.

Mä olen aina unelmoinut kauniskasvoisesta menestyneestä pukumiehestä. Urheilua harrastavasta, romanttisesta sekä luotettavasta herrasmiehestä. Sä et ollut tollanen, todellakaan. Liekö se sitten vetänyt puoleensa, kai jokaisen naisen on kohdattava kerran elämässään se renttu, kusipää...mikskä ikinä sitä halutaankaan nimittää. Mä vaan en olis ikinä uskonut että mä kohtaan sellasen, rakastun sellaseen, puhumattakaan että mä kesyttäisin sellasen.

Mielipide sillon, noh...sä olit komea, välinpitämätön, Mies. Mä halusin sut ja mä rakastuin suhun pian. Mä en tiedä mitä mä sulle alkuun olin, enkä ehkä haluakaan tietää. Sen piti olla hetken hairahdus, sitten pelkkää seksiä. Hetki oltiin yhdessä, sitten erottiin koska sä et ollut luotettavimmasta päästä....enhän mä halunnut ihmistä joka petti mua.

Mä en vielä tähän päiväänkään mennessä tiedä mitä sulle tapahtu kun me erottiin. Sä muutuit. Sä itkit ja pyysit uutta mahdollisuutta, mä olin vannonnut etten sitä anna. Mutta mä annoin eikä mun ole tarvinnut katua.
Mä muistan kun me erottiin. Mä muistan ajatelleeni etten mä ikinä selviydy siitä, etten mä ikinä tule susta pääsemään yli. Mä en halunnut ottaa sua takasin mutta mä en myöskään pystynyt olemaan ilman sua. Mä olin aikasemmin pystynyt jatkamaan elämääni aika piankin eron jälkeen, olin toipunut hyvin. Nyt mä en siihen pystynyt. Se oli suurin syy siihen miks mä annoin sulle uuden mahdollisuuden. Mä en pystynyt ajattelemaan elämää ilman sua, joten jotain suurta siinä oli oltava.

Mä en ollut väärässä. Sä muutuit. Sä olit edelleen se ihminen kehen mä rakastuin mutta susta tuli mun rakkauden arvoinen. Sä olit itsekin rakastunut. Sä annoit itsesi mulle. Susta tuli luotettava ja hellä. Sussa on kunnianhimoa, sulla on tavoitteita. Sä pyrit koko ajan parempaan, kaikessa. Sä sait mut rakastumaan uudelleen ja kovemmin. Sä näytit itsestäs jotain mitä kukaan ei ollut ikinä nähnyt. Ja nyt me ollaan tässä, naimisissa ja kahden ihanan lapsen vanhempina. Mä yritän muistaa meidän tarinan aina kun mun tekee mieli luovuttaa. Mä en luovuttanut sillon, miksi mä tekisin niin nyt? Sä olet sä, sä olet mulle tarkoitettu. Alku oli rankka ja kivinen, mutta sen jälkeen sä et ikinä ole tehnyt mitään mikä satuttais mua. Me ollaan selvitty monesta esteestä, mua on varoitettu susta, ei meidän suhteeseen oo tainnut kukaan muu uskoa kuin me itse. Ja mitä on jäljellä jos me ei itse siihen enää uskota? Mun täytyy siis uskoa. Kyllä me pärjätään. Mä rakastan sua ja sitä kaikkea minkä olet mulle antanut.

Vauvakuume..

Huoh...

Muhun on iskenyt jälleen kerran

vauva/raskauskuume.

Aina se mussa on ollut,

mut ajoittain esiintyy erittäin

voimakkaana.

Ja kyllä se toisinaan ahdistaa.

Mulla on tuhansittain järkisyitä miksi ei,

ja suurimpana niistä tämä parisuhde.

Eihän tälläseen tilanteeseen

voi lasta suunnitella.

Se tuskin meidän välejä

kuntoon sais, päinvastoin...

Mutta silti.

Meidän ongelmat on selvitettävissä.

Ei ole väkivaltaa tai alkoholia.

Puhumalla selvitettäviä

ongelmia meillä on.

Osa menee varmaan ajan myötä pois.

Ja näin mä taas alan puolustella miksi

mun pitäisi saada kolmas lapsi...

Elämää, ei sen enempää..

..eikä vähempää.

Niinhän sen pitäis olla.

Tällä hetkellä on vähän aurinkoisempi olo.

Siihen vaikuttanee se että ens viikolla saan mäkin

hetken levähtää.

Mies jää lasten kanssa reilun kahden viikon lomalle.

Mä toivon että oikeasti touhuavat

keskenään, mutta

mä myös toivon että se avais miehen

silmät.

Joulu kyllä toisaalta ahdistaa.

En oikein jaksais järjestää

mitään erikoista.

Tuskin nyt mitään kovin erikoista

edes tarvitsee.

Ollaan onneks ihan kotona vaan.

On lapset, koirat(ja tää väsymys),

ni ei mua huvita lähteä muiden nurkkiin.

Ei jaksa stressata.

Ollaan kotona, tehdään mitä tehdään.

Lahjat tietenkin kuuluu asiaan.

Joulupukkia meille ei taida vielä

tänä(kään)vuonna tulla.

Mutta joo, hieman aurinkoisemmin mielin

viikonloppua kohden!

Kadonnut ilo

Mä haluaisin löytää ilon elämään.
Tuntuu että mä oon viimeisen vuoden taapertanut
kuin sumussa.

Lapset tuo mun elämään iloa.
Musta on ihanaa viettää niiden kanssa aikaa,yksin.
Tuntuu että se ilo katoaa heti kun
mies on kotona sähläämässä.
Tuijottaa telkkaria tai surffailee netissä.

Yhdessäoloa, ilman noita kapistuksia.
Mikä ihme siinä on niin vaikeeta?

Toinen asia mistä mä nautin.
Oma aika.
Kun mä saan mennä koirien kanssa pitkälle lenkille.
Tai kun mä pääsen kunnon vauhdikkaaseen
maastoon oman hevosen kanssa.
Niistä mä myös nautin.

Mä haluisin löytää myös ilon siihen mun
ja miehen yhteiseen elämään.
Mä vaan en tiedä miten.
Oon yrittänyt puhua, kertoa.

Minkäs teet jos toinen ei halua edes kuunnella?

Kriisi(kö)?

Eikös se kriisi pitäisi tulla vasta seitsemäntenä vuonna?
Meillä tuli juuri täyteen viisi vuotta yhdessäoloa.
Tuntuu kuin viimeinen puoli vuotta olisi ollut vain lopun alkua.

Oli pakko alkaa kirjoittamaan omia fiiliksiä ylös.
On puhuttu, huudettu, oltu hiljaa.
Yhteinen sävel tuntuu vaan kadonneen.
Mä olen itkenyt, tosin yksin peiton alla tai vessassa.

Ehkäpä, jos sä joskus saisit luettua mun ajatuksia.
Ymmärtäisitkö sitten?
En kyllä tiedä onko meillä aikaa odottaa.

Tämä ei varmasti ole kovin usein päivittyvä blogi.
Varmasti eniten kirjoitan silloin kun ahdistaa.
Nykyään mua kyllä ahdistaa tää
tilanne aika usein.

Jonkunlaisen ratkaisun haluaisin tehdä.
Mutta pelottaa tehdä sitä.
Meillä on lapsia, meillä on hyviä muistoja.
Sä et ole huono ihminen,isä tai aviomies.
Kyllä mä sua rakastan.

Mulla ei varsinaisesti ole mitään syytä.
Sä et juo, hakkaa tai petä.

Vika onkin mussa.
Tuntuu vaan ettei kukaan ymmärrä.
Etenkään se ihminen ei ymmärrä jonka kuuluis
ymmärtää, tukea ja lohduttaa.