Vappu tuli ja meni. Eipä se oikein meidän elämässä sen kummemmin näkynyt. Lapset sai vappupallot ja oli yksi ylimääräinen vapaapäivä....niin, ja on ulkoiltu ja grillailtu kyllä paljon.

Täytyy kyllä pitkästä aikaa sanoa että on ollut ihanat 3 päivää oman perheen parissa. Kummasti se kevätaurinkokin tosiaan mieltä piristää ja parantaa omaa oloa. Ja muutamat pienet asiat on saanut mut iloiseksi siitä että muutettiin vuosi sitten, vaikka vielä kuukausi sitten tuntu siltä että oli virhe muuttaa entisestä paikasta tänne. Välimatka ei mikään iso ole mutta nyt olen iloinen siitä että sitä on edes vähän.

Kuvittelin että olis paljon mukavampaa asua siellä edelleen, oli niin mukavat naapurit joiden kanssa edelleen tekemisissä. Mutta joo, paljastu niistäkin nyt sellasia puolia että ehkä parempi että asutaan täällä. Mukavia ihmisiä, ei siinä mitään. Mutta elämäntavat kuitenkin hieman erilaiset....äh, vaikea selittää.

No, reilu viikko sitten lähdin näille kuskiks seksimessuille, kyllä, aivan oikein. Oli ihan extempore-juttu....ikinä en ole käynyt ja ajattelin että on ehkä näkemisen arvonen juttu. No eipä ollut. Koko sielläolo aika oli vastenmielistä, tuntu että oon aivan väärässä paikassa. Ja kaiken lisäks tuntu siltä että kaikki muutkin huomas sen. No koettu on eikä tartte toiste kokea. Mutta huomasin vaan sielläkin muutamia eroavaisuuksia itsessäni ja näissä kavereissa....ovat kuitenkin myös perheellisiä ja mua vanhempiakin ihmisiä, mutta tuntu että ite on se fiksuin ja aikuinen niistä. Ehkäpä mä olen sitten nipo, sulkeutunut ja tynnyrissä kasvanut kiltti tyttö...mutta siinähän olen, itse olen ainakin tyytyväinen.

Mutta joo, lähinnä tulee itelle paha mieli jostain elämäntavoista mitkä ei mun maailmassani oikein ole oikein jos perheeseen kuuluu lapsia. Mutta jokainen tavallaan, ja niin kauan kun lapset ei asioista kärsi niin mikäs minä olen mitään sanomaan. Täytyy vaan pitää aina välillä vähän välimatkaa...

Sairastelua

Iski sitten kevätflunssa tännekin. Koko talvi on mennyt enemmän ja vähemmän nenä tukossa, ja nyt sitten tuli se mitä on odotettukin...eli sairastuin kunnolla ja näinpä ehkä pääsen vihdoin eroon tästä ainaisesti flunssasta. Eipä tää sairastaminen mitään herkkua ole, mutta jos nyt menis ohi kun kerran kunnolla kärsitään.

Huonoon saumaan tietenkin töiden kannalta mut minkäs sille voi. Kun vaan osais täällä kotonakin levätä, ottaa rauhassa ja makoilla sängyssä. No, päälle on onneksi viikonloppu vielä, vähän lisää aikaa parantua.

Ystäville syntyi eilen toinen poika. Olen onnellinen heidän puolestaan ja hieno asiahan tuo on. Tähän tietenkin tulee se mutta....itsehän sain keskenmenon alkusyksystä, la olisi siis ollut näillä main. Muistuttaa vaan niin ikävästi että mäkin saattaisin nyt nauttia vauvantuoksuista, imetyksestä ja pienestä nyytistä, jos asiat olisivat menneet toisin. Sitten taas tuntuu pahalta että toisen onni saa mut ajattelemaan näin, eihän heidän lapsensa ole multa pois. Mä yritän kovasti olla ajattelematta, käyttää järkeä ja unohtaa asian, mikä nyt vaan tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta. Tuntuu tyhmältä surra jotain mitä ei kunnolla vielä edes ollut, jotain mitä en kuitenkaan voi saada takaisin, ihan sama mitä tekisin.

Yritän ajatella että vielä mekin toivottavasti saadaan kokea se onni että perhe kasvaa. Ei ehkä nyt, kun on muutenkin huojuvaa tämä meno. Mutta ehkä joskus, toivottavasti. Mä vaan niin kaipaan sitä hetkeä kun saa oman vastasyntyneen syliinsä, sitä rakkauden määrää minkä se saa aikaan pelkällä olemassaolollaan. Ehkä mekin vielä joskus.

Back in business..tai jotain.

Onkin pitkä tovi taas vierähtänyt viimeisestä. Samaa tasapaksua eloahan se on suurimmaks osaks ollut täällä...no ei ehkä ihan.

Eron partaalla käytiin, niin lähellä kun vaan voi eikä vieläkään kovin kauas olla siitä reunalta vaellettu. Mutta nyt se on ainakin tehty, mun osaltani on nyt näytetty että kyllä mä pidän sanani ja lähden. Ei se ole pelkkää sananhelinää. Oppi ainakin sen jos ei muuta.

Enpä sen suuremmin jaksa asioiden yksityiskohtiin mennä, mutta mitään pettämistä tms ei tapahtunut. Jotain vaan mikä loukkasi mua tarpeeks ja sai mut tajuamaan että eihän sitä lopeta kukaan muu kuin minä itse. Minä itse päätän miten mua kohdellaan.

On menty terapeutille, on puhuttu, itketty, huudettu ja sovittu. Sovittu ja sovittu, asiat on täysin kesken vielä...paljon on puhuttavaa, opittavaa ja sovittavaa. Tällä hetkellä on kyllä positiivinen olo tulevaisuuden suhteen. Toivottavasti niin pysyykin.

Muutenkin elämä rullaa, jos nyt ei loistavasti niin ei kyllä huonostikkaan. Kummallakin työpaikat alla, vaikka itsellä olisikin kova hinku jäädä lasten kanssa kotiin. Työsopimus päättyy vuodenvaihteessa(tosin 99% jatkuu siitä), katsotaan asiaa sitten uudestaan. Hoidetaan nyt tää vuosi ensin kunnialla loppuun ja haistellaan uusia tuulia sen jälkeen.
Sitä omaa juttua kun haeskelen edelleen, tää ei oo mun ala, sen tiedän. Mutta kyllä tätä rahasta tekee, on kuitenkin hyvä duuni hyvällä palkalla ja mukavilla työajoilla.

Omaa aikaa on ollut, ja se on tällä hetkellä ollut tärkeää. Mä tarvitsen sitä jotta pää pysyy kasassa. Mun on saatava omaa aikaa jo ihan senkin takia että jaksan tämän parisuhteen eteen taistella. Lapset, no ne nyt on edelleen mulle kaikki kaikessa. Muutamia ikäviä uutisia kun on viime aikoina kuullut niin on oppinut nauttimaan lapsistakin aivan eri tavalla. On löytynyt aikaa, halauksia ja suukkoja iso määrä. On poistunut jonnekin turhaa napisemista ja huutamista. Tuntuu vaan ikävältä ettei ole osannut arvostaa tätä kaikkea ennen kuin kuulee kamalia asioita. Tällä hetkellä haluisin vaan viettää kaiken aikani lasten kanssa, vaikka kaipa nekin tarvitsee välillä taukoa äidistä...

Mutta, tälläistä tänne. Elämä jatkuu, toivon mukaan pirteämmissä merkeissä. Yritys ainakin on kova ja periksi ei anneta. Jospa tää tuleva kesäkin tois oman valonsa tähän suhteeseen.

Päivien viemää

Niin ne päivät vaan vie, tääkin viikko alkaa jo mennä loppupuolella, ainakin töiden osalta.
Tuntuu ettei kerkeä mitään tekemään, ja jos kerkeää niin ei tietenkään jaksa. Sehän nyt uutta olisikin jos mä jotain jaksaisin vielä työpäivän päätteeks.

Hääpäiväkin oli sitten. No, oli joo. Eipä siinä mitään kummallista, 2 vuotta oltu sitten naimissa, hienoa..ainakin tää päivä nähtiin. Tuntuu omituiselta ajatella että sitten kun ollaan 20v oltu naimissa, jospa nyt ensin selvittäisiin edes sinne kolmeen vuoteen.

Väsymys on taas ottanut vallan, syynä varmastikin huonosti nukkuvat lapset. Hyvin nukkuvat vieressä, mut nuku siinä sitten ite...eli en nuku, tilaa kun on juuri ja juuri sen verran että kyljelleen mahtuu. Väsymystä tuskin helpottaa edes se että viikonlopun olen yksin lasten kanssa, tai parantaahan se miehen väsymystä.

Muuten tuntuu kaikki menevän taas "normaalisti", aika tasapaksusti. Kovasti olen yrittänyt taas saada itteni liikkeelle, näkemään kavereita. Mut minkäs teet jos niitä ei huvita nähdä. Yhdelle soitin ja masens niin että antaa olla...kaipa mä näinkin pärjään. Onhan mulla lapseni, hengailen sitten niiden kanssa.

Olenkohan mä itse eristänyt itseni kavereista, vai tapahtuuko aina näin kun ollaan niin eri elämäntilanteissa? Tosin, eipä mulle kukaan kamalasti oo yrittänyt soitella joten kaipa näin vaan sitten tapahtuu näissä tilanteissa. Ei tosin miehelle, kyllä se kavereitansa näkee ja ne käy jopa meillä. Ehkä mun kaverit sit vaan oli kavereita, ei tosiystäviä.

Tunteita ja tuoksuja

Äh. Siinä taas lyhyesti ja ytimekkäästi mun fiilikset. Tuntuu että taas mennään ääripäästä toiseen vaan. Hetken kerkesin olla normaali, iloinen ja pirteä...ja sit taas äkkiä masentuneeks omaks itteks.

En mä tiedä, hormoonit. Voisko ne olla se syy näihin mun mielialamuutoksiin? Nää heittelee niin pahasti, suuntaan jos toiseen, yhtäkkiä, ilman varoitusta.

Tosin, nyt ei ehkäpä vaihdos ollut niin radikaali ku aikasemmin. Vähän helpommalla on päässyt muut. Eilen aamulla kerkesin kyllä miehelle suuttua, mut pistettäköön se aamukankeuden sekä kiireen piikkiin...kuka vaan vois sellasessa tohinassa menettää hermonsa, eikö?
Iltaan mennessä fiilis oli jo vähän helpompi, jakso jo nauraakin.

Tää päivä onkin lähtenyt paremmin käyntiin, katsotaan sitten miten jatkuu. Mä vaan niin haluisin olla normaali, tasainen ihminen. En mä halua olla näin räiskyvä, ei kiitos. Onneks mulla tää räiskyvyys pysyy kotona...en mä töissä, yleisillä paikoilla, onneks. Oppisin nyt vaan hillitsemään hermoni, välillä vaan tuntuu että kaikki on ihan liikaa.

Vauvauutisia

Tuntuu että kaikki lisääntyvät tällä hetkellä. Kaikkialta kuulee ilouutisia, on tulossa perheenlisäystä. Ja tottakai se onkin hienoa, ei vaan mun kannalta. Mäkin nimittäin haluaisin.

Mä haluaisin tietää miten mä voisin elää sulassa sovussa tän tilanteen kanssa. Miten mä saisin uskoteltua itselleni että ei meidän perheen tarvitse tässä tilanteessa kasvaa...jos jostain saisin tuohon neuvoja niin olisin kiitollinen, erittäin kiitollinen.

Parisuhde. Kaipa siitäkin voisi jotain raportoida. Tässähän tää menee, taas vaihteeks. Mies on viimeisen viikon ollut aika paljon töissä ja minä vastuussa lapsista. Toisaalta tuntuu että pitkästä aikaa tässä talossa on rauhallista. Mies ei pelkää että mä räjähdän, enkä pelkää itsekkään. Liekö sitten tyyntä myrskyn edellä...tiedä häntä.

Mä olen vain ollut niin väsynyt. Alotin syömään rautatabletteja, alhainen hemoglobiini on ollut mun ongelmani aina. Mä olen heti huomannut parannusta. Aamuisin ei väsytä, se on jo jotain. Ja mä jaksoin jopa iloita siitä että enää ei ole pilkkopimeetä kun pääsen töistä.

Mä jopa puhuin omasta ahdistuksestani hyvän ystävän kanssa. Se autto, niin uskomatonta kun se onkin. Olisi vaan heti pitänyt puhua jollekin, en vaan tiennyt kenelle. En mä ole ainut joka painii näiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Mä en ole ainut, se tieto helpotti.

Mä odotan kevättä. Mä niin odotan että päivät pitenee. Mä odotan että tulee lämmintä, eikä aina vaan satais. Mulla on taas positiivinen ote omaan elämään. Ainut vaan....mä haluisin myös positiivisen raskaustestin.

Vauvakuume

Pakkomielle ennemminkin. Miten joku asia voi vallata mielen näin pahasti? Miten joku asia voi sekoittaa mun ajatukset näin pahasti? Miten ihmeessä tälläisessä parisuhdekriisitilanteessamikälie, mä voin edes harkita kolmatta lasta?

Koska mä haluan. Koska jos jotain, niin ison perheen mä olen aina halunnut. Jos jotain, niin äidiksi mä olen aina halunnut, siitä ei oo ollut epäilystäkään. Kovasti mä yritän järjen kanssa laittaa vastaan. Erittäin kovasti. Mä yritän selittää itselleni syitä siihen miksi ei juuri nyt, miksi nyt ei sovi kuvioihin kolmas ihme. Ja ne syyt on hyviä. Mutta silti, ketä mä yritän huijata...itseni lisäks?

Ei mene päivääkään etten mä kaipaa sitä kasvavaa ihmisenalkua sisääni, niitä hentoja potkuja ja nopeita sykkeitä. Ei mene päivääkään etten miettis mitä jos...mä toivon että joskus olis päivä jolloin mä voisin olla ajattelematta asiaa. Mutta kun mä tiedän että meidän perhe ei ole tässä, se odottaa vielä osiaan...ja niin kovasti haluisin saada koko perheen kasaan hetipiannyt.